Häive
			Mieli Maassa

1. I raina


2. II raina: Virvatuli - Metsänpeittoon

Mikä on tuo joka kajastaa,
vaappuu valkeana, lepattaa,
vierassa veräjän virnuilee,
kainosti kutsuu luokseen?

Sanaton, niin äänetön, kuin hahmoton.

Minua kurjaa kuolevaista
tuli tuima vetää likellensä.
Onko kerrankin jotain minulle,
pienelle pojalle poloiselle?
Vieritse veräjän, vieritse aitojen.
Pahaista polkua pitkin.
Vieritse petäjän, vieritse vihtojen.
Pahaista polkua pitkin.

Miksei tuikku tule luokse, lähene lämpöinen liekki?
Alituisesti aarteeni kauemmas karkuun katoaa.

Saavuttamaton, niin toivoton, kuin loputon.

Tämä paikka vain tuokion kävelymatkan päässä kotva
ei ole ennallaan.
En tunnista omia rakkaita mantujani.
En ole koskaan niitä ennen nähnyt tällaisena.
Tuo polku joka tänne minut äsken johdatti
on kaikonnut ryhdikään ryteikön tieltä.

Minua kurjaa kuolevaista
tuli tuima vetää likellensä.
Onko kerrankin jotain minulle,
pienelle pojalle poloiselle?
Turha on toiveeni, kehno kohtaloni.
Ei puhu puro, ei varvut valita.
Ei laula linnut, ei sirkat siritä.
Ei loista lyhty, sekin minut jätti
näille tuntemattomille tiluksille.


3. III raina: Metsäläinen

Kurja oloni olla tulisi,
niin minua viisamamt ovat puhuneet.
Vaan enpä ole tuota tuntenut,
moista mielessäni miettinyt.

Olen Metsäläinen
Olen Raakalinen
Ylen iljettävä nykymaailmalle.

Pieni tupa notkelmassa,
jonka pärekatto sammaleessa.
Aitan viereen lahonnut kaivo,
josta kannan mökkiin veteni.

Elän, vaikkei minulla ole elämää!
Elän rikkaasti, vaikkei minulla ole penniäkään!


4. IV raina: Yömyrsky

"Minä olen tuuli, joka on kohta nousevan myrskyn airut.
Minä olen tuuli...olen tuuli..."

Kauempanta pauke raikaa, vaskikellot kalajaa.
Herättääpi torkkuvan metsäläisen unestaan.
Haistaa ukko tuo sateen tulevan.
...on yö, sen tuntee luissaan.

Nouse myrsky, nouse! Nosta lehdet korkealle.
Maan madot onkaloistaan,
kyyt kivisistä koloistaan.
Paisko tuuli, paisko! Tyrki heinät kylelleensä.
Nosta laineet, laelleensa,
visko vihma mantereelle.

Hauku puhuri, hauku! Haukkaa haavat haituvaiset.
Nuole poskipäät punaiset,
väärät varpaat vanhan miehen.
Viillä vire, viillä! Vohki venhet laitureistaan.
Puske purret pusikoistaan,
vie airotkin vanhan miehen.

"Myrskyn silmässä, niin hiljaista..."

Tunnetko poloinen
olosi perin turvattomaksi?
Se on vain luontosi, pieni ihminen.
Nyt kumarra emoasi!
Pieni ihminen.

Rääy minkä rääyt,
aina myrskyn jylinä peittää sen alleen.
Rimpuile minkä rimpuilet,
kyllä Ukkonen vielä sinutkin nöyräksi opettaa.


5. V raina: Takaisin koskemattomaan metsään

Kuulen sanoja, kaipaan hentoa
kitinää kieron katajan.

Mielin maata, tahdon taivahan
alle kaataa kehnon kehoni.

Ihmisten ilmoilla, kylän kujilla,
siellä ei ole minulle mitään.
Hopeisen hongan oksalla
en ole ikinä yksin.

Kaarna kelpaa kengikseni,
tuohi tuuleen suojakseni,
mätäs märäksi pediksi.

Siksi lähdin metsään!
Siellä ystäviäni ovat puut.
Hopeisen hongan oksalla
en ole ikinä yksin.

Pavinaa harmaan haavan,
pilkettä piukan petäjän
huminaa hopeisen hongan,
kitinää kieron katajan.

Kaivan koloni kovaan maahan.
Paljain käsin, kovaan maahan.
Kädet mullassa ja savessa,
hamuan emoni poveen.


6. VI raina: Kurjat kurjet

Oletteko koskaan nähneet talven vaalean kouran,
jonka sormenpäistä pitkät kynnet kasvavat
jääpuikkoina, kuuran himmentäminä,
ottavan otteen maasta, riipivän elon lehdistä?

Miksi sitä pakenette?
Auroin pilviä pilkotte?

Vaikka voisinkin lähteä,
yletä ilmaan impien lailla,
en tiedä minne menisin.
Kuhun katseen kääntäisin.

Kun kerrankin saisin siivet selkääni,
lentäisin vain suoraan päin puuta ja takertuisin sen oksiin.

Enkä edes tahtoisi lähteä.
Jättää näitä maita, näitä rantoja.

Aura jälkeen auran kuulen teidän kutsuvan.

Yksin seison ja käännän teille selkäni.
Tulettehan taas kuitenkin keväällä takaisin!