Horna Sudentaival 1. Synkän Muiston Äärellä Sieraimiini tulvii pyhän veren löyhkä, hiekasta kuunharmaasta on tullut tummempaa nyt yössä... Mustaa Syysaamun auringon noustessa jälleen kirpeän pakkasen ratsailla, hengitykseni huuruaa silmissäni... Tuuli vaikeroi - selkääni takoo, hiekka rannalla paljastuu syvänpunaiseen värjäytyneenä. Ikuisesti, luulen, monien muistiin jää tämä aamu vainoamaan.. Ruumisröykkiöt kasvavat kuolleista ristin ja poikien Isänmaan... Ikuisesti, luulen, monien mielissä viha sumentaa ajatuksen mutta Sotamme on viisaudesta päätös veljiemme puolesta. Taistelkaa puolesta synnyinmaan, äitienne kodin ja turvan takeeksi. Pappi, pastori tai piispa mikälie, ristiinnaulitkaa omaan kirkkoonsa! Luovuttamaan ei pidä meidän, loppuun asti vie vain yksi tie! Julistamme sodan vastaan kirkkoa, loppuun asti vie vain yksi tie! Kun avuton piispantytär on ensin raiskattu, ja vaikka viimeiset häpäisivätkin veristä ruumista, hänen sätkivän ruumiinsa osia syötetään... Isälleen... vasta sitten piispa hirtetään rakkaaseen pihakoivuunsa... Tie vie kohti julmuutta, synkän muiston äärellä. 2. Sudentaival Ei Jumalaa, ei täällä... Hiipii kuolemasi, lähestyen saalistaan, haalii vanhaan säkkiinsä, tulen tuoreesta uhristaan. Ei elämää kytevää... Jäähtyy tulisija sydämesi äärellä, tuhka karisee huomisaamun peittäen. Ja nousee surun monumentti kaiken keskellä ylle avunhuutojesi varjon heittäen. Yksin pystyynkuolleen metsän keskellä. Usva nousee hautapaikkojenne ympärillä, epätoivon ja kauhun kämmenellä. Jos kaikki onkin säälimättä kaameaa, sudentaival alkaa vapaudessa, kun ei sylje kirkko moraaliaan ankeaa etkä kylve enää sairaudessa Kun synkkä hetki lyö ja kuulet metsät kadonneet, harmaanhopeana ennen kiiltäneet veitset vereen ovat juopuneet. Silmät ihmismäisten hahmojen, kylmänkeltaisina tuijottaen... Hiljaa, liikkumatta, odottaen, matkaan viimeiseen saattaen. 3. Black Metal Sodomy Nazarene, nazarene bastard child! You were born from a whore and you will bleed like she before! Sodomy, sodomy, raping you with my horns and hellish steel, agony and pain to feel! Suffering, suffering baby cries. You may reach Gethsemane but not with your virginity! Carpenter, carpenter - not your seed! Now you know the whore she was - dead, defiled and bloody mass! Sodomy, sodomy, impurity! Hell will come without a doubt and you will not be helping out! Crucifix, crucifix in your ass! Rotting, dead, defiled and gone - so is said so be it done!!! 4. Talventuoja Kristus kuuluu historiaan, ei nykyaikaan, -paikkaan, tänne Pohjolaan, kristittyjen hautaan, julmaan, ajattomaan. Istuin rannan tuntumassa yön sineen hukkuen, kalmankalpeassa loisteessa, yhä ajatukseni kuolemaa tutkien. Takanani vanhan tammen oksa narahtaa, yötuulen sylkiessä sen painoa surkeaa. Ja päästä tuntien aamunkoitto kavahtaa hirteen vedetyn kristityn kuolemaa. Kylmyys odotti nälkäänsä, saaden hetken hurmion. Ihmislihan kuolonkankeus toi sen luokse nautinnon, riistäessään, raataessaan elämän ulos ihmisestä... Ryöstäessään, raiskatessaan vei liekin, toivon elämästä. Talven myötä tuon uuden kylmyyden joka vihaa ja vainoaa. Kylmyys perinnöstä Helvetin, joka raivaa ja raivoaa. Suunnattoman inhon uumenista, nousee Pimeys julmuuteen. Silti odotin aamun saapumista ja syljin heidän kasvoilleen. 5. Haudanusva Yöllä jäinen usva jälleen nousee haudastaan, vartiosta, luota vainajien paikaltaan, houkuttelee uuden uhrin luokseen surmaansa, laulaa omituisen, oudon taikansa. Nälissään ja suojaa etsien, sisimmässään lämpöä kaivaten, kirottuna vai voittaneena, kaiken elon riemun raivaten. Öinen suo on kiintynyt lapseensa, jota kirouksensa varjelee, ilman lämpöä, ei elämää ollenkaan, ei taantumusta rakkauteen. Haudanusva on vihannut ihmistä, inhonnut sen lihaa ja aatteita, pyrkimystä saada osakseen aina kaiken ilman vaateita. Siinä käsitykset kirouksesta eroavat kuten päivä ja yö, ihmiselle kirous on kuolema, ja meille kuolema on mieluisa työ. Jumala on kahlinnut lampaansa, ketju on kuin elämä, ruoste, aika ja inhon vaikutus on meidät laskenut vapauteemme. Siinä kirouksemme muuttuu siunatuksi, ihmisruumis jäätyy suohon paikalleen. Haudanusva on sielujemme liitto ja rauha piinasta on öinen hiljaisuus. Ei virettä, ei harmoniaa, ei nuotin nuottia ilman taikaa. Pelko muuttuu mielenkiinnoksi ja sävel tuo kristityt luoksemme. 6. Skaldiriimu Skaldiriimu kuolleen papin kallossa kertoo tarinaansa vihassa ja inhossa. Yhä useamman riimun aamunkoitto todistaa, mitä kylmempänä papisviha kasvaa saa. Sulkakynän tarkat piirrot veressä tuovat pelon esiin nykyihmisessä. Käsin vapisevin käy joku tutkimaan mikä saakaan jonkun papin tappamaan? Silmät saarnamiehen on nokittu kuopistaan, luuhun asti pureneet viillot kasvoissaan Veriläikät lattialla, kynnet irrallaan, vanha mies on ryöminyt, raapinut kauhuissaan. Yhä vaanii sudenvarjo huoneen nurkissa, tanssii hiljaa savuttavan öljylampun tahdissa. Katsoessaan ulkoilmaan, kuuseen läheiseen, pahaenteisenä katsoo yhä korppi ihmiseen. Ennen kalmanlinnun tuomaa sokeuttaan näki (pappi) mustan massan kuhisevan ihollaan. Epätoivoissaan hän ryhtyi rukoukseen joka hukkui vaientuen linnun hyökkäykseen. Jumalasi laupeuden ei kuule avunhuutoja, lepää usva pahuuden yllänne vailla aukkoja. 7. Kun Synkkä Ikuisuus Avautuu Öinen metsä hukkuu peittyen hiirenhiljaa lumeen kalpeaan, talvihuntuun surunvalkeaan. Yö on synkkä yllä kaikkien. Ja päivä jokainen jää alle Pimeyden yhtä varmasti kuin päivä eilinen. Haudassani en kaipaa kasvoja, riippuvuutta, elämisen vaivoja. Maasta tullut mutta maaksi tule en. Kuten kuukin öisin yksin reitillään, sadat jäljet, aamu jäljillään, huomeniltaan silti häviten. Hirtin ajan käsivarteen, ajan virran törmän parteen, ihmistuskan, ihmisyyden, kaiken sen mitättömyyden.. Kun katsot kuuta silminesi, tiedä että katson takaisin, tunkeutuen sydämeesi, tuoden kauhun kyynelin. 8. Hautajaisyö Näinä vuoden harmaina hetkinä tunnen oloni entiseksi, kuin joskus mielessäni takaa vuosien, takaa tuhannen syksyn ja talven. Ja yhä sama lohduton talvitaivas on ylläni. Yhä tunnen hengityksen, vanhan metsän havinan. Ihmislihan syövereissä kytee ikuinen ahdistus, ja missä en ole yksin, missä hengittää ihminen on kaikki saastunut, kaikki palanut Jumalan rakkaudesta ainoaan äpäräpoikaansa. Kylmä talventuuli hyytää veren kristittyjen suonissa, ja pelko jäytää syvemmällä ihmislihan suojissa. Ja pian on hautajaisyö, vanhan ja verisen tavan noituma. Niin hekin saavat tietää, tuntea muistoni julman loiston. 9. Noidanloitsu Ajassa joka muualla on jo menneisyyttä, tähtien loistoon hukutin ajatukseni. Ja päivän aurinkoon sysäsin syyllisyyttä siitä etten Jumalaa tappanut vielä mieliksesi. Pian koittaa aika jolloin etsitte kuolemaa, ette kultaa, ette ikivuorten hopeaa. Myrkky mustaa sisintänne, polttaa viimeiseen kärsimykseen, tienne itsemurhan siimekseen. Ajassa joka muualla on jo menneisyyttä, tähtien loistoon hukutin ajatukseni, Ja päivän aurinkoon sysäsin syyllisyyttä siitä etten Jumalaa tappanut vielä mielikseni. 10. Vihasta Ja Arvista Vuodet vierivät, en muista montakaan, en syksyn tuulia, en kevään kohinaa. Vain talvi mieleeni on tiensä polttanut. Yhtä kylmää loistoa harmaudessaan... Monen illan hetken sinisen on mieleni maalannut muistoihin, joissa yhä metsieni synkkyyteen toi valheen valon pappi Jeesuksen. Tuo arpi ei koskaan ole muuttunut, vain hetken hiipunut menneisiin. Paskamoraalinne on jo liikaa juurtunut, kuin rikkaruoho, kylvämänä matojen. Tuo vitsaus, kulkutauti säälin ja laupeuden... Vielä niitän raivaten, sen juurta jaksain, raivoten! Vuodet vierivät, en mieti montakaan, en enää välitä ennen muutosta. Silti kirkko palaessaan on parhaillaan. Yhtä jäistä loistoa kaameudessaan... Niin kauan että ihminen ei muista on kuu kiertänyt jälkeen sen. Itselleni Viha on tuore, eilinen ja voimistuu vain myötä vuosien. Sillä lopulta jonain talvena olen vahvimmillani ja saan vihdoin todistaa Herran kansan kuoleman. Ja tuo aika on mitä mainioin, kylven veressänne riemuiten... Vanhat haavat parantuneina, vanha kosto on täytetty.